Kadonnutta rasismia etsimässä, osa 2

Aila-Liisa Laurilan Ylänurkka (Aamulehti 6.5.) otsikolla Ennakkoluulo saa pahaa jälkeä aikaan nostatti ajatuksia. Kirjoitus leimaa ison joukon ihmisiä rasisteiksi näiden tieteellisen maailmankatsomuksen perusteella, ja tällainen ennakkoluuloisuus tuntuu varsin loukkaavalta.

Laurilan mukaan rasismiin taipuvainen ihminen "uskoo, että todella on olemassa jotain muita rotuja". Näin uskoo itse asiassa joukko eri alojen tutkijoita, erityisesti biologeja. Liebermanin et al. 1985 tekemän tutkimuksen mukaan biologeista vain 16 prosenttia uskoo, että homo sapiens -lajin sisällä ei ole rotuja sanan biologisessa merkityksessä. Kieltämättä tästä on kulunut päälle parikymmentä vuotta, mutta tuskinpa itse asia on siinä ajassa muuttunut.

Yleinen suhtautuminen rotukysymykseen kylläkin on muuttunut. Tämä muutos on kuitenkin alkuperältään poliittinen eikä biologinen. Nykyisessä asenneilmastossa on poliittisesti korrektia uskoa, ettei rotuja ole olemassa. Tässä politiikka vaikuttaa tieteeseen, mitä sen ei missään nimessä pitäisi tehdä; luonto ja luonnonlait ovat mitä ovat, ja ihminen voi niitä tulkita, mutta ei muuttaa.

Kysymys ihmisrotujen olemassaolosta on tieteellinen, vaikkei tiede siihen tarjoakaan tyhjentävää vastausta. Uskomus rotujen olemassaoloon ei tee ihmisestä yksioikoisesti pahaa eikä edes rasistia. Rasismia on vasta se, että rotujen ja niiden erojen perusteella pidetään oikeutettuna yksilöiden eriarvoista kohtelua.

Rasismia ja rasistia käytetään nykyisin sanoina, jotka tukahduttavat asiallisen keskustelun. Vaikka Laurilan mainitsemat erot kulttuurissa, tavoissa ja yhteisön omissa säännöissä ovat asioita, joista ulkopuolisella ei voi olla tietoa, ne ovat asioita, joista ulkopuolinenkin voi saada tietoa. Ongelma kuitenkin on se, että jo helposti tällaisen tiedon antaja leimataan rasistiksi. Monet pelkäävät tätä rasismi-leimaa niin paljon, että eivät edes uskalla antaa tällaista tietoa taloyhtiöön muuttaneelle ulkomaalaiselle, joka ehkä viettää omalle kulttuurilleen ominaista mutta suomalaiselle kulttuurille häiritsevää elämää. Kaikille osapuolille ikävä meno saa jatkua, ei välttämättä maahanmuuttajien ilkeyden takia, vaan rasismileiman pelon takia, joka antaa tietämättömyyden jatkua. Jos suomalainen muuttaa asumaan vieraaseen maahan, pidetään kuitenkin selvänä, että hänen velvollisuutensa on sopeutua vieraan maan tapoihin; yhtä selvä asian pitäisi olla vastakkaisessa tilanteessa.

Laurilan mukaan edelleen "jokaisella meillä on periaatteessa oikeus liikkua ja elää kaikkialla" ja tässä mielessä "kansallisvaltiotkin ovat aivan turhia". Mitä tämä periaatteessa tarkoittaa – siis onko vai eikö ole? Jos ei, niin millä perusteella ei? Jos kyllä, niin mitä asialle pitäisi tehdä?

Mitä kansallisvaltioiden turhuuteen tulee, niin se on tietysti mielipidekysymys. Valtiot kuitenkin ovat yhteiskuntia, ja yhteiskunnat koostuvat ihmisistä; uutisista voimme havaita, että erilaisten ihmisten muodostamat yhteiskunnat ovat erilaisia. Yhteiskunnat tuottavat jäsenilleen muun muassa terveydenhuollon, koulutuksen ja infrastruktuurin. Yksinkertaisilla mittareilla voimme tilastoista havaita, että nämä kaikki ovat keskimääräisessä eurooppalaisessa valtiossa paremmalla mallilla kuin keskimääräisessä afrikkalaisessa valtiossa.

Keskusteltavaksi jää, johtuvatko yhteiskuntien erot ihmisistä. Päivänselvää kuitenkin on, että yhteiskuntien erot ovat olemassa, ja tässä mielessä olen eurooppalaisen yhteiskunnan jäsenenä tyytyväinen siitä, että on olemassa rajoja, joka tätä yhteiskuntaa rajaavat. Tätä voidaan kutsua itsekkyydeksi, enkä sitä kiistä. Itsekkyyskin on ihmisessä luonnollinen piirre. Näiden rajojen olemassaolo sinänsä ja sen kontrollointi, kuka niitä ylittää ja kuka ei, on kuitenkin demokraattisen prosessin tulos. Demokratia sekin on näihin päiviin asti eurooppalaiselle yhteiskunnalle ominainen piirre.

Kirjoituksen lopussa Laurila harjoittaa arvelluttavaa tilastopyörittelyä toteamalla, että "yleensä, eli 90 prosentissa [rasistisista rikos]tapauksista Suomen kansalainen oli rikoksesta epäilty". Tässä ei oteta huomioon sitä, että monet ulkomaalaisperäisistäkin ovat Suomen kansalaisia, eikä sitä, että muiden valtioiden kansalaisia – joista siis muodostuu 10 prosenttia epäillyistä – on Suomessa vain noin 2,5 prosenttia väestöstä (Maahanmuuttovirasto 2007). Tämä väestönosa on siis epäiltynä suuruuteensa nähden nelinkertaisessa määrässä rasistisia rikoksia.

On totta, että ennakkoluulot voivat saada aikaa pahaa jälkeä. Siksi ennakkoluuloja on hyvä korvata tiedolla. Näin on tehtävä myös silloin, kun tarjolla oleva tieto näyttää epämieluisalta.