Pohdiskelua vaalirahoituksesta

Kannanpa oman korteni kekoon pohdiskelussa vaalirahoituksesta ja siitä nousseesta hälystä. Asiaan liittyy useita itsestäänselvyyksiä, joista ensimmäinen on se, että vaaleissa menestyminen edellyttää jonkinasteista näkyvyyttä. Jos ehdokkaasta ei saa tietoa muualta kuin äänestyskopin seinästä, ei ehdokas saa ääniä muilta kuin itseltään ja ehkä sukulaisiltaan ja kavereiltaan, ja sillä ei tokikaan läpi mennä.

Jos tämän kautta hyväksytään se, että vaalimainonta on sallittua, joudutaan toteamaan, että sellainen maksaa. Toisilla rahaa on enemmän kuin toisilla. Mikäli vaalirahoitusta ei ole, tästä seuraa, että rikkaat ehdokkaat saavat mainostaa itseään enemmän kuin köyhät ehdokkaat. Melko itsestäänselvyytenä pidän, ettei oppositio halua tätä.

Samaan tietysti päädytään, jos vaalirahoituksen euromäärää ruvetaan rajaamaan; toisilla on varaa pistää kampanjaan enemmän omia rahojaan kuin niillä, jotka ovat rahoituksesta riippuvaisia. Tällaisen seurauksena pitäisi siis olla, että myös rahan käyttöä pitäisi rajoittaa.

Jos vaalimainontaa ruvetaan rajoittamaan, herää kysymys, miten se tehdään. Jos raja annetaan euroissa, päädytään pohtimaan, miten ne eurot lasketaan. Sanomalehden etusivun hinta on helppo selvittää sanomalehdeltä kysymällä, mutta samaa ei voi sanoa vapaaehtoisten nettisivuillaan pitämistä bannereista tai kaupungin kaduilla partioinnista ja esitteiden käsin jakelusta. Muut kuin euromääräiset rajat – esimerkiksi työtunnit – ovat vielä vaikeampia määritellä.

Jos nyt hyväksytään sekä vaalimainonta että sen rahoitus, pohditaan seuraavaksi, mistä se raha saa tulla. Ilmeisin ja hyväksyttävin vaihtoehto lienevät puolueet itse, jotka saavat rahaa jäsenmaksujen muodossa sekä pidättämistään osuuksista luottamushenkilöiden kokouspalkkioista. Tällä ei kuitenkaan päästä pitkälle, joten seuraavana tulevat kysymykseen yritykset. Olen sen verran kiltillä päällä, etten tässä yhteydessä kirjoita ammattiyhdistyksistä.

Yritykset eroavat yhdistyksistä siinä, että ne myöntävät pyrkivänsä tavoittelemaan voittoa. Tätä taustaa nähden ei voi olla yllättävää se, että ne eivät tue poliitikkoja huvikseen, vaan tavoittelevat vastinetta muodossa tai toisessa. Mikäli tämän johdosta ei hyväksytä vaalirahoitusta sellaisilla yrityksiltä, joille ehdokkaalla ei ole mahdollisuutta tällaista vastinetta antaa, voidaan saman tien kysyä, millaisilta yrityksiltä sitten hyväksytään.

Olennaisin kysymys tässä on se, missä tulee vastaan lahjonnan raja. Jos poliitikko muuttaa mielensä siksi, että on saanut yritykseltä rahaa, on raja hyvinkin voinut ylittyä. Yrityksillä voi kuitenkin olla intresseissä tukea myös sellaisia ehdokkaita, jotka ovat valmiiksi näiden kanssa asioista samaa mieltä. Tällöin yritys toivoo, että sen etuja ajava ehdokas menee läpi, ja tukee tätä siksi rahallisesti; ei siis siksi, että ehdokas muuttaisi mielensä. Tässä asia on aivan toinen.

Jos tätä pidetään demokratian vastaisena, niin mitä asialle pitää tehdä? Mistä ja miten paljon rahaa tulee ja saa tulla ja millä perusteella? Nämä ovat kysymyksiä, joihin asiasta käydyssä keskustelussa tulee kovin huonosti vastauksia.

Itse pidän selvänä, että yksityisellä henkilöllä tai yrityksellä on oltava oikeus jaella omaa omaisuuttaan kelle haluaa, vaikkapa sitten hyväksi katsomalleen poliitikolle. Sikäli kuin asianomaiset rajat ylittyvät, on ehdokkaan tehtävä tästä ilmoitus ja maksettava lahjaveroa. Näin ei nyt ole aina tapahtunut, ja se onkin ainoa asia, jonka osalta pidän tätä kohua oikeutettuna. Kun kansanedustajat itse ovat lait säätäneet, on vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että he itse niitä noudattavat.

Henkilökohtaisesti en pitäisi ongelmana sitäkään, että ehdokkaat ilmoittaisivat saamansa tuet ja tukijat viimeistä senttiä myöten jo ennen vaaleja, ja jättäisivät näin pohdinnan tukien asiallisuuksista äänestäjille.