Muutoksen on lähdettävä romaneista

8.7.2008

Maila-Katriina Tuominen kirjoitti 8.7 Aamulehdessä Euroopan yhteisestä häpeästä tarkoittaen tällä romanien asemaa. Niin vastenmieliseltä kuin italialainen ajatus tietyn kansanosan pakkorekisteröinnistä kuulostaakin, oli kirjoitus valitettavan yksipuolinen. Se ei myöskään ottanut kantaa romaniväestön ongelmien alkusyihin, jotka usein ovat romaneissa itsessään.

Artikkelissa viitataan Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettuun Thomas Hammarbergiin, jonka mukaan "oikeuksien toteutumista vaivaa häpeällinen toimeenpanovaje". Tuomisen mukaan asiantilan korjaaminen edellyttää "työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksia, asuinolojen ja terveydenhoidon kohentumista". Hammarberg ilmeisesti tarkoittaa Eurooppaa yleisesti eikä Suomea erityisesti, mutta ainakin Tuominen sysää vastuuta myös Suomelle.

Aloitetaan tämän purkaminen työllistymisestä. Ikävä tosiasia on, että maassamme on työttömyyttä kaikissa etnisissä ryhmissä, toisissa enemmän kuin toisissa. Perinteiseen holhousyhteiskunnan ideologiaan kuuluu, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia, ja siksi eri ryhmien erilainen työllisyys johtuu työnantajien rasismista. Mitään huomiota ei anneta sille seikalle, että toisiin kulttuureihin työnteko tai sen arvostus kuuluu eri tavalla kuin toisiin. Rasismilla ei voida selittää sitä, että kiinalaiset pärjäävät Euroopassa paljon romaneja paremmin, vaikka ovat asuneet täällä selvästi vähemmän aikaa.

Toisaalta työllistymistä parantaa koulutus, ja sitäkin pitäisi Tuomisen mukaan kohentaa. Miten niin voi tehdä? Jo nyt meillä on oppivelvollisuus, joka koskee kaikkia väestönosia. Romanit siinä missä muutkin voivat hakea haluamaansa koulutukseen siinä missä muutkin. Tutkinnon saa käytännössä ilmaiseksi ja vaihtoehtoja löytyy ammattikouluista yliopistoihin. Mitä vielä pitäisi tehdä, ellei pakottaa romaneja opiskelemaan? Tietenkään kaikki eivät haluamalleen linjalle pääse, mutta tämä koskee monia kantasuomalaisiakin.

Pohditaanpa sitten asuinoloja. Oikaisen hieman ja oletan, että tässä puhutaan nimenomaan julkisyhteisöjen suoraan tai epäsuorasti tarjoamista vuokra-asunnoista. Julkisyhteisöt, kuten kunnat, pitävät — tai tosiaankin niiden pitäisi pitää — asunnonhakijoita samalla viivalla etnisyydestä riippumatta. Tässä tulee kuvaan kuitenkin ilmiö, jota romanit itse kutsuvat väistämiseksi; tietyt suvut eivät tule keskenään toimeen ja saattavat estää "vihollissuvun" jäsenen muuttamisen samaan taloon, ehkä jopa samaan kuntaan. Julkisyhteisön velvollisuus ei tietenkään ole tällaista käytäntöä myötäillä, mutta hiljattain tehdyn selvityksen mukaan niin kuitenkin lainvastaisesti tapahtuu (HS). Jos ja kun näin käy, herää kysymys, ketä asiaintilasta — siitä, että yksi romaniperhe jää vaille asuntoa — oikein pitää syyttää, ja mitä kyseisen tahon pitää asiaintilan korjaamiseksi tehdä ja mitä siltä voidaan edellyttää.

Toinen asumiseen liittyvä seikka ovat järjestyssäännöt, jotka myös ovat kaikille asukkaille yhteisöt. Häiriötä aiheuttavien asukkaiden vuokrasopimus voidaan purkaa, ja tämän säännön pitää niin ikään päteä kaikkiin taustasta riippumatta. Häiriköitä mahtuu kaikkiin kulttuureihin, mutta jos kantasuomalainen saa asunnostaan häädön häiritsevän elämän takia, ei siitä seuraa mitään rasismipuheita.

Viimeisenä mainittu terveydenhuolto on sekin on meillä yhteiskunnan tukemaa. Jonot ovat toisinaan pitkät ja siitä on itsellänikin kokemusta. Kaupungin terveysasemalla vaivoja hoidetaan saapumisajan ja vaivan vakavuuden mukaisessa järjestyksessä, enkä koe tällaista käytäntöä syrjivänä. Terveydenhuollon määrärahat ovat yksi poliittinen kysymys muiden joukossa, mutta turha siinä asiassa on yhtä ryhmää nostaa toisten yläpuolelle. Epäselväksi jäi, mitä Tuominen tarkoitti juuri romanien hoidon kohtentamisella.

Romaniväestöllä on avaimet omaan tulevaisuuteensa, sen on vain käytettävä niitä itse. Yhteiskunta kehittyy ja siinä on kehityttävä mukana heidän siinä missä meidänkin. Kyse on pääsääntöisesti aikuisista ihmisistä, ei holhouksenalaisista. Riku Lumbergin tapaisia avauksia tarvitaan lisää: kantaväestölle tällainen on vaikeaa ellei mahdotonta.

© Oula Lintula 2007–2010. Saa levittää vapaasti muussa kuin kaupallisessa tarkoituksessa.