Kuka maksaa "vihreät" innovaatiot?

Aamulehdessä 15.7 julkaistu Leena Pesola-Schönin mielipide käsitteli energiaa ja ilmastonsuojelua. Muutamaan kohtaan kirjoituksessa on puututtava. Yleisesti kirjoituksesta saa sen kuvan, että ydinenergia on paha asia ja poliittisten päätöksentekijöiden on säädeltävä energiantuotantoa esimerkiksi EU:n direktiivien muodossa.

Energian säästämisessä sinänsä ei toki ole mitään pahaa. Niin saa kukin tahollaan tehdä vapaasti ja korjata näin syntyvän hyödyn kotiin alemman sähkölaskun muodossa. Tätä en kritisoi, vaan sitä, että veronmaksajien rahoja halutaan sijoittaa energiantuotantoon, joka ei muuten ole taloudellisesti kilpailukykyistä.

En vastusta tuuli- enkä aurinkovoimaa sinänsä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sitä käyttävien on maksettava siitä itse sellainen hinta, jolla sähköntuottaja pystyy korvaamaan myllyn tai paneelien hankinta- ja ylläpitokulut. Saksassa tuulivoimaa käytetään niinkin paljon kuin käytetään siksi, että sitä tuetaan saksalaisten veronmaksajien rahoilla. Ja tästäkin huolimatta se kattaa sähköntuotannosta Pesola-Schönin mukaan vain viisi prosenttia. Eikä asiaa auta se, että tuulivoima vaatii tuulta. Saksalla kuten Suomellakin on paljon energiaintensiivistä teollisuutta, joka toimii vuorokauden ympäri, satoi tai paistoi, tuuli tai ei.

Kun toisaalta tiedetään, että tuulella on Saksassa ensimmäinen sija uusiutuvista energianlähteistä, voidaan todeta, että vesivoima, aurinkovoima ja biopolttoaineet tuottavat kukin alle viisi prosenttia. Selittämättä jää, mistä Saksa tekee jäljelle jäävät yli 80 prosenttia sähköstään. Tällä hetkellä yksi vastaus on tietysti ydinvoima, mutta siitä siis on päätetty luopua. Jäljelle jäävät fossiiliset polttoaineet.

Fossiilisia polttoaineitahan Saksassa kuluu, eikä se herätä yhteiskunnallista vastustusta läheskään ydinvoiman vertaa. Esimerkiksi Ruhrin alueen talous on suurelta osin perustunut kivihiileen, ja tämä näkyy myös hiilivoimaloiden määrässä ja täten myös Ruhrin alueen saastuneisuutena. Hiilidioksidin lisäksi hiilivoimalat puhaltavat ilmaan mm. rikkidioksidia ja keuhkotauteja aiheuttavia pienhiukkasia — ja jopa radioaktiivisia hiukkasia enemmän kuin ydinvoimalat.

Kivihiilen lisäksi tulee mieleen maakaasu. Uutta kaasuputkea ollaan puuhaamassa Venäjältä Saksaan. Venäjä on jo osoittanut, että energia voi olla naapurimaiden poliittisen painostamisen väline. Maakaasu ei ole ympäristönkään kannalta ongelmatonta. Putkissa esiintyy vuotoja eivätkä putkirikotkaan ole tavattomia. Maakaasuna käytetty metaani on kasvihuonekaasu, moninkertaisesti vakavampi kuin hiilidioksidi.

Kustannustehokkain keino vähentää päästöjä on juuri ydinvoima. Se ei tarvitse toimiakseen valtion tukea eikä sopivaa säätä. Pohdiskelu siitä, onko ydinjätteiden loppusijoituspaikka kalliossa terroristeilta tai sodalta suojassa, on täysin epäolennainen. Mikäli terroristijärjestö tai vihollisvaltio haluaa ydinmateriaalia, se voi louhia sitä kalliosta itse paljon vähemmällä vaivalla ja huomaamattomasti. Jos tarkoitus on aiheuttaa ympäristötuho, senkin voi tavanomaisilla räjähteillä ja kemikaaleilla aiheuttaa helpommin. Ei 11.9.2001 hyökätty ydinvoimalaa saati ydinjätevarastoa vastaan; jos halua ja resursseja massiiviseen terroritekoon ylipäänsä on, valitaan kohteiksi mieluummin maan talous- ja sotilasmahdin ikonit, kuten tässä tapauksessa WTC ja Pentagon.

Ydinvoimalaonnettomuuttakin Pesola-Schön sivusi, vaikka Neuvostoliiton ulkopuolella yksikään sellainen ei ole aiheuttanut havaittavia seurauksia ympäristölle. Neuvostoliitosta tapauksia tiedetään yksi, mutta sekin reaktorityypistä, jollaista ei muualla maailmassa käytetä. (Käsittelin tätä aiemmassa tilityksessä.)

Lopuksi totean, että Suomessa asuvana käsittelen asiaa ensisijaisesti Suomen kannalta. Suomen, siinä missä muunkaan EU:n jäsenmaan, ei pidä olla vastuussa muiden tekemistä päätöksistä. Huolestuneisuuteni voin silti esittää Saksan energiapolitiikassaan harjoittaman lyhytnäköisen poliittisten pisteiden keräilyn johdosta.