Sananvapauden kriisi, osa 2

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Saksa sanelee muulle Euroopalle, millaisia ihmisoikeudet ovatkaan ja millaisia ne eivät ole. Ilmaisunvapauden rajoittamisessa maalla on pitkät perinteet. Surkea juttu on, että tähän kelkkaan lähdetään mukaan. Viimeiset esimerkit ovat Tanska ja erittäin valitettavasti myös Suomi.

Omaa, jo yli 60 vuotta kestänyttä henkistä suurvaltakrapulaansa potenut Saksa on tunnetusti suhtautunut omien rajojensa sisällä sairaalloisen herkästi kaikkeen, mikä millään muotoa käsittelee ns. Kolmannen valtakunnan ja natsismiksi väitetyn ideologian toimia. Hakaristisymbolit ovat kiellettyjä. Ihmisten puheista etsitään yksittäisiä sanoja, jotka natsit aikanaan irrottivat vanhoista asiayhteyksistään, ja niille älähdetään.

Mutta nyt siis puututaan asioihin muissakin maissa. Niin sanotun white power -musiikin levittäjiä on ratsattu, omaisuutta on takavarikoitu ja onpa yksi pidätyskin tehty, koska sanoituksia pidetään rikollisina. Tällaista tapahtuu Suomessa nyt. Maassa, jossa me kauhistelemme ihmisoikeuksien ja ilmaisunvapauden tilaa esimerkiksi Venäjällä ja Kiinan kansantasavallassa.

Tällainen olisi naurettavaa, ellei asia olisi äärimmäisen vakava. Ei kaikesta musiikista tarvitse pitää, mutta jollei pidä, sitä voi olla kuuntelematta. Ei sen kuuntelijoita tarvitse pidättää.

Erityisen vastenmielistä koko jutussa on, että sananvapautta pidetään selvästi valikoivana. En ole tähän white poweriin törmännyt vahingossa missään, mistä päättelenkin, että sitä on osattava etsiä. Sen sijaan moni rap- ja hiphop-artisti, joka yllyttää sanoituksillaan väkivaltaan valkoisia vastaan, on edustettuna miltei minkä tahansa isomman levykaupan levyhyllyssä. Jo vuosikymmeniä sitten Suomessa tehtiin lauluja, joissa parjattiin oikeistolaisia tai porvareita, ja nykyään näitä kuuntelevat monet nostalgiahengessä. Eikä siinä mitään: vaikka pidän itseäni valkoisena oikeistolaisena, ei mikään näistä levyistä ole koskaan minua satuttanut. Ei tietenkään fyysisesti, mutta ei myöskään henkisesti, koska rappia ja hiphoppia en kuuntele ja vanhoihin työväenlauluihin osaan jo suhtautua huumorilla. Jos en osaisi, en varmaan kuuntelisi niitäkään.

Rikosnimike, jota tähän tapaukseen tullaan soveltamaan, lienee kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Ottamatta kantaa siihen, miksei samaista pykälää sovelleta moniin avoimesti myytäviin levyihin, kysyn, mitä tämä tarkoittaa. Ketkä ovat musiikin takia kiihottuneet? On hyvin mahdollista, että tämän musiikin ystävät paheksuvat jotain kansanryhmää, mutta onko musiikki sille syy vai seuraus?

Sananvapauteen pitää kuulua myös vapaus sanoa epämukavia asioita. Edelleen ympäröivällä yhteiskunnalla on vapaus olla kuuntelematta. Jos yhteiskunta rupeaa puuttumaan siihen, millaista musiikkia yksityishenkilöt kuuntelevat yksityisesti, ollaan hyvin pahalla tiellä. Tällainen on itseään demokratiaksi kutsuvalle yhteiskunnalle häpeä.